Modernin koskimelonnan voi ajatella koostuvan kahdesta eri lajista. Freestylemelonta on lyhyillä ja ketterillä freestylekajakeilla tapahtuu temppuilua koskessa ja laskumelonta on tarkoitusta varten suunnitelluilla laskupaateilla tapahtuvaa teknisesti haastavien koskien laskemista. Pohjoisten suurten väylien, Tornio-, Kalix- ja Piitimenjokien, kevättulva tarjoaa Euroopan parhaat mahdollisuudet freestylemelontaan.  Norjan jyrkät joet ja keskikesällä sulamisvesiä tasaisesti vapauttava korkea vuoristo puolestaan luo ylittämättömät mahdollisuudet koskenlaskuun. Keskimäärin parasta freestylemelontakautta on toukokuun viimeinen ja kesäkuun ensimmäinen viikko. Norjan laskumelonta puolestaan on parhaimmillaan heinäkuussa ja elokuun alkupuolella. Myös viime kesä rakentui omalta osaltani näiden teemojen ja aikataulujen varaan.

Melojat kokoontuneet iltapalalle Torniojoen Äijäkoskella.

Torniojoella on useita keväällä toimivia freestylemelontapaikkoja. Tänä keväänä vedenkorkeus oli jopa poikkeuksellisen matala ja parhaat paikat löytyivät Muonion seudulta. Saarikoskesta ja Äijäkoskesta löytyy molemmista varsin kelvolliset peliaallot. Äijäkosken aalto toimii matalammalla vedellä ja on nopea keskikokoinen aalto, jossa kaikki liikkeet ovat mahdollisia. Aaltoon pääsee helposti takaisin akanvirtaa pitkin kajakista poistumatta. Ainoa huono puoli aallossa on, ettei sen päällä ole juurikaan takaisin virtaavaa kuohaa. Tämän takia aallossa on välillä vaikea pysyä ja ensimmäinen tehty liike johtaa usein aallosta putoamiseen.

Äijäkosken aalto on vauhdikas.

Tuomas Kaukola vauhdissa.

Äijäkoskesta vajaa kilometri ylävirtaan sijaitsee Saarikoski, johon syntyvä aallokko on Suomessa vertaansa vailla. Sopivalla vedenkorkeudella kosken könkääseen syntyvä ensimmäinen aalto on nopea, jyrkkä ja ennen kaikkea vaikuttava mittasuhteiltaan. Aaltoon ei valitettavasti pääse takaisin akanvirtaa pitkin melomalla, vaan melojien täytyy rantautua kosken kohdalla olevaan saareen ja kantaa kajakit takaisin kosken niskalle. Surffit aallossa tarjoavat kuitenkin sen verran sykähdyttäviä kokemuksia, että sitä jaksaa tehdä uudestaan ja uudestaan kunnes on aika poistua yöttömän yön pimeyden alta pois...

Big wave – Happy man. Suomalaiset sukujuuret omaava saksalaismeloja Markus Leppänen valmiina Saarikosken aaltoon.

Saarikosken aalto tarjoaa välillä todella ilmavia liikkeitä. Kuva: Markus Leppänen.

Vaihtelun vuoksi voi välillä hassutella rantahontossa. Kuva: Markus Leppänen.

Kalixjoen Pahakurkkio herättää jo pelkällä nimellään monenlaisia mielikuvia. Kevättulvalla koskea meloessa mielikuvat saavat lihaa ympärilleen. Koski koostuu kahdeksasta varsinaisesta könkäästä ja on kokonaisuudessaan reilu 2 km pitkä. Isolla vedellä koski on todella vaikuttava, mutta yllättävän selkeälinjainen. Suurin haaste ovat valtavat itsensä päälle romahtelevat aallot ja massiivisesti hyökyilevä vesi. Sopivalla vedellä koskijakson ensimmäisestä könkäästä löytyy ruotsalaisten osuvasti Åretsvågeniksi nimeämä aalto. Aalto on loistava freestylemelontaan: nopea, jyrkkä, riittävän pitävä ja säännöllinen.

Allekirjoittanut Åretsvågenissa. Kuva: Mikael Lantto.

Joukko melojia Pahakurkkion pyörteissä.

Melonnan jälkeen rauhoittuminen ilta-auringossa on paikallaan.

Piitimejoen Trollforsen on varsin ainutlaatuinen koskimelontapaikka. Joen latvavedet sijaitsevat korkealla ja koostuvat suurimmaksi osaksi järvistä, jolloin sulamisvedet vapautuvat hitaasti ja vettä joessa riittää pitkälle kesään. Paras aika melontaan on juhannukselta eteenpäin ja yleensä koko heinäkuun ajan. Lisäksi Trollforsenilla voi harrastaa niin vaativien koskien laskemista kuin freestylemelontaa useimmilla vedenkorkeuksilla. Kesään kuuluu yleensä useampikin melontareissu Trollforsenille ja tänä vuonna kesän melontareissu sekä alkoi että päättyi sinne.

Leirielämää Trollforsenilla.

Kesän melontareissu alkoi juhannuksena Trollforsenilta isomman porukan hulinoilla. Trollin reissut ovat oivallinen sekoitus monipuolista koskimelontaa upeissa puitteissa ja sosiaalista leirielämää. Ruotsalaisten mukaan kyseessä on Ruotsin paras koskimelontakohde ja asiasta on vaikea olla eri mieltä. Kokonaispaketti on sen verran toimiva.
Trollforsenilta reissu jatkui pienemmällä porukalla eli kahdestaan Krissen kanssa. Tavoitteena oli kuluttaa viikon verran aikaa Ruotsin pienempiä jokia melomalla, kunnes olisi aika täydentää porukkaa ja siirtyä Norjan puolelle. Helteisen viikon aikana meloimme  Marsån, Kultsjöån, Vouvosjokke, Tärnäån, Kirjesån ja Vapstelva –nimisiä jokia. Marsån ja Vouvosjokke olivat jo hieman vähävetisiä matalla sijaitsevien valuma-aluiden takia, mutta silti ihan mukavasti melottavissa. Tärnäån ja Vapstelva puolestaan lähes tulvassa helteiden sulattaessa lunta korkealla sijaitsevilta valuma-alueilta. Melonnan teemana oli tuntuman ja teknisen herkkyyden hakeminen edessäpäin odottavia vaativampia kohteita varten ja melotut joet täyttivät tehtävänsä hyvin.

Leiri Marsånin rannassa.

Vouvosjokken vauhdikkaimmassa koskessa. Kuva: Kristiina Anttila.

Puinen peikko  toivottaa melojan tervetulleeksi Vapstelvan yläpätkän take-outissa.

Oikealla - Krisse Vapstelvan könkäässä.

Vapstelva virtaa Ruotsista Unkervatnetin järveen Norjassa, joten rajanylitys Norjaan sujui luontevasti. Unkervatnetin rannalla sijaitsee vertaansa vailla oleva leiripaikka. Paikka sijaitsee Unkerelvan put-inissä joten paikka on kaikkien alueella liikkuvien melojien tiedossa – ja suosiossa. Pohjois-Norjan suosion lisääntymisen myötä paikka on välillä jopa turhan ruuhkaisa. Järvestä alkava Unkerelvan melontapätkä on klassikko ja sisältää monipuolisesti sujuvasti melottavia kivipuutarhoja, tiukempaa kanjonimaisemaa ja muutamia isompia droppeja. Unkervatnetilla joukkoomme liittyivät Miku, Teemu, Jussi ja Tupi joten alkoi olla aika siirtyä itse asiaan.

Kalastajia Unkervatnetilla.

Unkerelvan lämmittelylaskujen jälkeen vuorossa oli ensimmäinen uusi ja vaativampi melontapätkä. Transfer Creek ei ole varsinaisesti joki vaan ihmisen luoma kanava joka virtaa vesistöstä järvestä toiseen. Kanava putoaa yli 80 m vajaan n. 800 m matkalla ja aina lähestulkoon yhtämittaista peruskallion päällä virtaavaa luiskaa.

Transfer Creekillä melojan on syytä tutustua linjoihin hyvin etukäteen. Kuva: Kristiina Anttila.

Kallioluiskasta toiseen käy melojan tie. Kuva: Kristiina Anttila.

Vauhtia riittää loppuun saakka. Kuva: Kristiina Anttila.

Transfer Creekin ja ruokatauon jälkeen virtaa tuntui vielä riittävän, joten lähdimme katsastamaan Susnan yläpätkän. Ennakkotietojen mukaan Ylä-Susna olisi mukavaa pool-drop –tyylistä jokea avoimessa maastossa, joten varsin rentoa melontaa siis. Joki oli ennakkotietojen mukainen ja korkea vesi teki putouksista erittäin vauhdikkaita. Aika kuluikin sen verran mukavasti että joelta pääsimme pois vasta reilusti puolen yön jälkeen.

Miku booffaa yhtä Susnan lukemattomista nautinnollisista linjoista.

Tupi ottaa suihkun Dusj Boof –nimisessä putouksessa.

Ala-Vapstelvan piti olla joko vaativaa ja vaikeasti edettävää maastoa (ruotsalaisten mukaan) tai sitten leppoisaa pätkää ilman erityisiä vaikeuksia (norjalaisten mukaan). Todellisuus oli jotain siltä väliltä – ehkä kuitenkin enemmän norjalaisten näkemystä. Joella oli kyllä muutamia pahoja paikkoja, mutta niiden ohittaminen oli suoraviivaista. Melontapätkä alkoi Ruotsista ja päättyi Norjan puolelle. Mieleenpainuvin paikka oli heti alussa oleva putous ja loppua kohden meno rauhoittui viimeisten kilometrien ollessa lähes suvantoa.

Teemu lataa Vapstelvan vesiputoukseen.

Vasemmalla - Tyypillistä maisemaa Vapstelvalla – minikanjoneita, mutta helppokulkuista maastoa. Oikealla - Luonnon muovaama amfiteatteri.

Troforsin eteläpuolella sijaitsee kaksi todellista helmeä – Stavvaselva ja Gåsvasselva. Molemmat joet virtaavat kristallinkirkkaina vaalean graniitin muodostamissa uomissa. Uskomattoman kauneuden lisäksi molemmat ovat nautinnollisia ja stressittömiä meloa sisältäen kuitenkin omat huippuhetkensä.

Tupi nautiskelee Stavvaselva tupladropin jälkimmäistä köngästä.

Vasemmalla - Maisevat eivät tästä juuri parane. Oikealla - Stavvaselvan loppuluiska saa adrenaliinin virtaamaan.

Hattfjelldalenin alue on todellinen koskimelonnan mekka, jossa tekemistä riittää viikoiksi. Päätimme kuitenkin jättää tunnetut klassikot tältä erää rauhaan ja tarkastaa joitain uusia projekteja. Tällä kertaa tuloksena oli vesiperä ja pettyneiden melojien veri alkoi vetää pohjoiseen. Mo I Ranan ja Saltfjelletin ympäristössä sijaitsee toinen Pohjois-Norjan melonnan hotspot. Reissu alkoi jo painaa joten vaihdoin mielelläni Ranan kanjonissa pelkäämisen leppoisaan aamupäivän viettoon Mo I Ranassa Krissen kanssa. Pehmikset syötyämme ajelimme Ranalle kuuntelemaan poikien kauhukertomukset korkean veden paineesta ahtaassa kanjonissa.
Ranan hyvän vesitilanteen rohkaisemana aloin elätellä toiveita Ylä-Ranan melomisesta. Olin melonut pätkän vuonna 2006, mutta sen jälkeen vesitilanne ei ole suosinut. Tällä kertaa vesitilanne oli lähes optimaalinen ja runi oli juuri niin hyvä kuin olin muistellutkin.

Miku taitelee Ylä-Rana vauhdikkaita osuuksia.

Etukäteen yksi reissun tavoitteista tutkia joitain uusia ja ennen melomattomia jokiosuuksia. Tältä osin reissu ei toistaiseksi ollut tarjonnut paljoakaan, sillä olimme meloneet joko meille tuttuja pätkiä tai sitten meille uusia, mutta muuten hyvin tunnettuja reittejä. Junkerdalelvan yläosa, Graddiselva, oli ollut jo tutkittavien listalla pitempään ja tällä kertaa pääsimme sen myös melomaan. Ennakkotarkastus paljasti joelta valtavan luiskan joka ainakin Mikussa herätti positiivisia väreitä. Muuten tarkastettu pätkä osoittautui melottavaksi joten ei muuta kuin vesille. Käyttämämme put-in oli kuitenkin pari kilometriä ennakkoon tarkastetun osuuden yläpuolella ja törmäsimmekin heti alkuunsa melontakelvottamaan paikkaan. Rantaa pitkin eteneminen ei onnistunut kanjonin seinien jyrkkyyden vuoksi, vaan edessä oli uuvuttava kajakkien kantaminen jyrkkää kanjonin seinää ensin ylös, eteenpäin ja lopuksi vielä takaisin joelle alas kanjoniin. Joki oli muilta osin hyvä ja saavuimme lopulta jättiluiskalle jonkin verran pitemmän seikkailun jälkeen. Huolellisen tarkastelun jälkeen Miku oli ainoa, joka uskaltautui luiskaan tehden samalla sen ensilaskun.

Vasemmalla - Näkymä jättiluiskan niskalta. Oikealla - Mikun hurja lasku.

Luiskan jälkeen edessä oli vielä ahdas kanjoniosuus jota ennakkoon olimme pelänneet melontakelvottomaksi, eivätkä pelkomme osoittautuneetkaan turhiksia. Ennen kanjonia laskeva sivujoki toi lisää vettä jokeen, jonka jälkeen virtaama alkoi tuntua liiallliselta ahtaisiin paikkoihin. Kanjoni oli todella ahdas, joten edessä oli jälleen hikinen kajakkien kantaminen ylös kanjonista.

Miku paineisessa könkäässä ennen laskukelvotonta kanjonia.

Kanjoniseikkailujen jälkeen porukasta alkoi melkolailla olla veto poissa, joten pari päivää rentoutumista hotellimajoituksessa oli tervetullut, mutta yllättävä tapahtuma. Paikallisen hotellin (Polarsirkelen Høyfjells Hotell) johtaja tapasi meidät leiriintyneenä joen rantaan ja tarjosi paria hotelliyötä vaihdossa hänen ja hotellin henkilökunnan melottamisesta läheisellä järvellä.

Hotellilomailun aikana helteinen sää lopulta alkoi hellittää ja lumen sulaminen korkeilta vuorilta hidastui laskien jokien virtaamia. Vanha tuttu klassikkopätkä, Ylä-Lønsdalelva, muuttui laskukelpoiseksi ja pitihän se toki meloa. Lønsdalelvan jälkeen oli aika sulkea ympyrä palaamalla pariksi päiväksi Piitimejoen Trollforsenille ennen loman loppua.

Ylä-Lønsdalelvan graniitti ja kosket ovat laatua. Kuva: Kristiina Anttila.

Louhikkoisempaa pätkää. Kuva: Kristiina Anttila.

Katso myös Video

Teksti: Tuomas Vaarala / Kuvat: Tuomas Vaarala ellei toisin mainita {jcomments on}