Pääsin siis vihdoin matkaan. Yksinkertaisesti ostin liput pohjoiseen, käsivarren etäisimpään nurkkaan ja lähdin. Kuinka vaikeaa se olikaan ollut koko vuoden. Kävellä asemalle ja tehdä päätös.

Olin tälläkin kertaa yksin liikkeellä. Yliperän alueet olivat tuttuja, joten vaaraa ei ollut, vaikka itse taivas olisi pudonnut niskaan. Kaiken päälle aloitin matkani kesäisessä ilmanalassa, ja mieli virkeänä ja jalka kevyenä kuljin muutamassa tunnissa Saarijärven autiotuvalle. Oikeastaan tajusin jo tässä vaiheessa, ettei tästäkään reissusta mikään retriitti tulisi. Alun perinhän ajatus oli vain lähteä istumaan moneksikin päiväksi jollekin yhdelle ja samalle kämpälle, mutta ilmeisesti ruoho on lokakuussakin vihreämpää tunturin toisella puolella.

Jo matkan alussa törmäilin jatkuvasti sopuleihin, joista minua oli varoiteltu. Tien läheisyydessä ne olivat vielä melko maltillisia käytökseltään, mutta mitä syvemmälle tunturiin kävin, sitä aggressiivisemmiksi ne kävivät. Ajoittain ajatuksiinsa uppoutunut kulkija pelästyi karmeaa rääkäisyä lähistöltä ja mieli valpastui seuraamaan erämaan jatkuvaa liikennettä. Varmuuden vuoksi numeroin sopulit alusta lähtien, niin että kerroin jokaiselle heidän järjestysnumeronsa ääneen. – Hei kymppi. Huudahdin jollekin onkaloonsa matkaavalle karvapallolle. – Sinä olet sitten se kahdestoista, ettäs tiedät, Sanoin eräälle. Näin matka jatkui kohti Meekon laaksoa.
Laskeutuessani laaksoon Kakskolmonen hermostui lopullisesti ja päätti hyökätä kimppuuni aivan tosimielessä. Olin jo kulkenut hänen pesäkolonsakin ohi, mutta hän päätti tulla perästäkin päin näyttämään kuka on kuka tässäkin laaksossa. Tuo viirukas paholainen huusi jo selkäni takana sellaisella voimalla, että kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin. Päästyänsä kohdalleni hän hyppi ilmaan tehden voimakkaita ninjapotkuja ja huutaen entistä raivokkaammin. Pian hänestä eroon päästyäni Kaksnelonen oli vieläkin päättäväisempi toimissaan ja koitti katkoa koivuisen kävelysauvani potkuillaan ja puremisellaan.
Lievän henkisen trauman saattelemana saavuin Meekonjärven autiotuvalle.

Vietin tunturissa vielä muutamia öitä, kunnes päätin lähteä kohti tietä lumisateen saattelemana. Lunta tulikin mukavasti. Kaikkiaan kymmenisen senttiä ylätuntureille, mistä laskeuduin viimeisenä päivänä kohti tietä. Juoksuaikakin tuntui olevan ohi. Matkaan mihin tulessa olin käyttänyt pari tuntia, otti nyt hieman alle viisi tuntia. Näinkö siinä siis kävi, että reissu oli tehnyt tehtävänsä. Enää ei ollut kiire.

Pete {jcomments on}